"Todellisuuden luotaamista - Paul Osipowin haastattelu", in: Svenungsson, Jan & Valjakka, Timo: Paul Osipow: maalauksia 1994-2006, Amos Andersonin taidemuseo, 2007
Olemme Grassinassa Firenzen lähellä. Paul Osipow on vuokrannut Suomen Taiteilijaseuralta ateljeen, joka on vanhassatalossa kukkulan laella kylän yläpuolella. Istumme Paulin kanssa pöydän ääressä puutarhassa. Linnut laulavat ja koirat haukkuvat. Edessämme on kilometrikaupalla kumpuilevaa maisemaa, johon ihmiset ovat jättäneet jälkiään jo paljon ennen meitä. On varhaiskevään päivä maaliskuun lopussa 2004.Mitä sinä täällä teet?
Viimeistelen Grez-sur-Loingissa Pariisin liepeillä aloittamiani maalauksia, niitä, joita näytin sinulle hetki sitten: raunioita ja leivonnaisia.
Raunioita ja leivonnaisia... Linnanraunioita ja katkenneita pylväitä.
Pylväät ovat peräisin Selinuntesta Sisilian etelärannikolta, kyseessä on vanha asutus, jonka karthagolaiset tuhosivat neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Olin siellä viime keväänä ja otin paljon valokuvia,
joiden mukaan aloin maalata puoli vuotta myöhemmin. Ensin piirrän, sitten maalaan. Minulla ei ole erityisiä suunnitelmia niiden suhteen, haluan vain tehdä maalauksia.
En voi oikein uskoa, etteikö sinulla olisi mitään suunnitelmia.
Mutta mitä ne sitten olisivat? Haluat tehdä maalauksen ja olet äärettömän innostunut siitä mitä olet nähnyt - ja mielestäni siinä koko lähtökohta onkin. Ja sitten vielä se tunne, että on ollut paikassa, jossa on noin 2400 vuotta sitten ollut kulttuuria, jonka vihollinen tuhosi. Se on vielä jonkinlainen lisämauste...
Kun tapasimme yli viisitoista vuotta sitten, teit suuria maalauksia, joissa oli neliöitä ja ympyröitä ja tasaisia värikenttiä, ja puhut nyt nähneesi kulttuurin jäänteitä ja sinun täytyy maalata siitä kuva.
Mutta kyseessä ei ole kuva, eihän niin voi sanoa!
Mikä sitten?
(nauraa) Nehän ovat maalauksia! Eivät ne minusta mitään kuvia ole. Tuo olemassa oleva valokuva, muistikuvat ja kaikki ne aiheeseen liittyvät erittelemättömät tunteet - ne muodostavat jonkinlaisen hämärän lähtökohdan.
Hyvä. Jos ne ovat lähtökohta; niin mihinkä?
Olen aina yrittänyt maalata maalauksen. Kun ryhdyin 15-vuotiaana maalaamaan, minulla ei ollut mitään muita tavoitteita kuin saada aikaan jotakin, joka olisi maalaus, jotakin, jota minä voisin pitää maalauksena.
Suhteessa mihin?
Nojaa, siihen aikaan olin nähnyt hyvin vähän maalauksia, mutta oli sellaisia, jotka olivat minun mielestäni eläviä, jotka eivät ainoastaan kiehtoneet minua, vaan koskettivat, ja saman minä halusin saada aikaan. Jotakin, joka voisi olla ainakin lähellä niitä. Ja mieluiten ne olisivat saaneet olla yhtä hyviä kuin ne, joita olin nähnyt, ja vielä mieluummin tietysti parempia. Kotipaikkakunnallani oli maalareita, joita itse asiassa ajattelen vieläkin joinakin hetkinä: tavoitanko sen saman intensiteetin, jonka koin heidän maalauksissaan viisi- kuusitoistavuotiaana.
Olet aina ollut hyvin kiinnostunut muista taiteilijoista. Kuka on ensimmäinen,
jonka muistat pysyvästi? Kuka oli ensimmäinen, jolla on mielestäsi edelleenkin intoa työssään, jos ajattelet asiaa tänään?
Joskus vuoden 1955 tienoilla tuli Ateneumiin Helsinkiin näyttely Moltzaun kokoelmasta Oslosta. Mukana oli esimerkiksi Nicolas de Staëlin maalaus Les Martigues, joka teki minuun silloin erittäin suuren vaikutuksen, ja mukana oli myös Soutinen maalauksia... Vähän myöhemmin näin Guggenheimin museon kokoelmassa - se oli esillä Ateneumissa joskus 50-luvun lopulla tai 60-luvun alussa - Cézannen maalauksen hopea- tai kultasepästä, suorasukaisesti maalatun muotokuvan, joka on jollain lailla syöpynyt mieleeni, ja jonka itse asiassa
näin uudestaan aika äskettäin. Se ei ollut menettänyt mitään - maalaus oli yhtä vahva kuin ensi näkemällä. Siinä on sellaista elämää, jota ei synny kuvaa tekemällä. Mielestäni Cézanne oli fantastinen maalari myös siinä mielessä, että hän maalasi juuri sitä mitä näki...
Niinkö?
Jaa, sitä voi kysyä, mutta se näyttää niin hiton oikealta! Se näyttää todelliselta, kuvatulta!
Minä kuvittelin hänen maalanneen melko abstraktin ohjelman mukaisesti... , puhui sylintereistä ja kartioista ja sellaisista?
Olisikohan noin? Olin aiemmin jotenkin innostunut siitä, että kaikki luonnossa pohjautuisi sylinteriin ja kartioon ja niin edelleen, ja että Cézanne oli kehittänyt tämän mallin itselleen - mutta en ole varma, pitikö hän siitä kiinni. Katso vaikka hänen aikaisia maalauksiaan, esimerkiksi noita pääkalloja, ne on rapattu kunnolla, maalattu paletti veitsellä...
Tietenkään niissä ei ole mitään kartioita! Nehän ovat ajalta ennen tuon ajatuksen syntymää.
Näin on! Mutta sitten tulee se jakso, jolloin hän mahdollisesti mietiskeli niitä asioita, vuoden 1880 tienoilla, mutta jos katsot myöhempiä maalauksia, epäilen, että hän olisi edelleenkin ajatellut kartioita ja sen sellaista. Hän puhui jostakin, jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt: 'petit sensationin' tavoittamisesta... Mielestäni se on jotain, joka on kaikkea muuta kuin jutut kartioista. Kyse on jostakin muusta kuin ohjelmasta.
Olet varmasti oikeassa. En ole pitkiin aikoihin lukenut Cezannea tai katsonut hänen töitään. Mitä hänen geometrisiin spekulaatioihinsa tulee, voisin kuvitella, että hän on kirjoittanut tekstinsä jollakin innostuksen hetkellä.
Ja se sopi sitten niin hyvin eri ihmisten tarpeisiin voida saada määritellä hänet ohjelmalliseksi maalariksi, ja niin tämä näkökulma korostui ja määritteli kaikkea.
Irrallaan asiayhteydestä...
Kun viittaat hänen 'petit sensationiinsa', niin eikö siinä ole kysymys jokaisen taiteilijan ennemmin tai myöhemmin kokemasta tuntemuksesta, siitä, josta de Kooning sanoo, että sisältö on välähdys, 'content is a glimpse'. En muista, missä yhteydessä Cézanne kirjoitti 'petit sensationista' - eikö se ollut Emile Bernardille osoitetussa kirjeessä?
Olen usein ajatellut Emile Bernardia ja Cézannea: Cézannea, joka eli elämänsä kaukana Aix-en-Provencessa tuntien itsensä varmasti hyvin yksinäiseksi, ja sitten, hänen elämänsä loppupuolella, tämä innokas nuorimies, Emile Bernard, ilmestyy hänen elämäänsä. Henkilökohtaisella tasolla sen on täytynyt tuntua imartelevalta, ja Cézanne tekee parhaansa tyydyttääkseen häntä...
Mitä tarkoitat: että hän keksisi jotain johon ei oikeastaan usko?
Minä en käyttäisi usko-sanaa, olettaisin, että hän sovelsi ajatuksiaan, sovelsi varauksin. Hän saattoi hyvin huomata, että siitä oli apua, mutta väite siitä, että se olisi niin keskeistä hänen taiteessaan, kuten jotkut myöhemmin väittävät, sitä minun on kyllä vaikea hyväksyä. Että Cézanne olisi ensisijaisesti jonkinlainen avaruusgeometrikko...?
Mutta kuinka sinä itse työskentelet, onko sinulla joku teoreettinen perusta? Onko sinulla jotain sääntöjä, joita noudatat ja arvostat? Joihin nojaudut maalausta tehdessäsi?
Minulla on kyllä eräänlaisia työkaluja mutta ei ohjelmaa. En menisi niin pitkälle, että väittäisin olevani ohjelmaton maalari, mutta vuosien kuluessa olen alkanut tuntea enenevässä määrin epäilyjä kaikkea sitä kohtaan mitä teen. Kaikki se, mitä maalaamisesta sanotaan, saa minut äärettömän varuilleni. Se johtuu varmaan omasta kokemuksestani: aina kun olin rakentanut järjestelmän, se sortui. Tietyssä vaiheessa jonkinlainen todellisuus tulee kuvioihin, jostain, ja sitten koko systeemi hajoaa, romahtaa. Sellainen tekee - ja tätä sanaa epäröin käyttää - jonkinlaiseksi relativistiksi, suhteellisuudentajuiseksi. Se jättää hyvin epävarmaksi kaikesta.
Sinähän kuulut siihen suomalaiseen taiteilijaikäpolveen, joka suhtautuu hyvin vakavasti systeemien rakentamiseen. Ja käytännöllisesti katsoen kaikki kollegasi ovat pitäytyneet asteittain rakentamissaan systeemeissä. En muista juuri nyt ketään muuta, joka olisi muuttunut niin monta kertaa kuin sinä. Kokenut systeemin romahtavan, mutta jaksanut silti rakentaa uuden, tai, kuten nyt, kun lopullinen systeemi on ehkä kaatunut, yrittää työskennellä ilman. Millaisena näet itsesi suhteessa ikätovereihisi tai kollegoihisi?
Minulla on edelleen antoisa suhde kolmeen tai neljään ikätoveriini, jotka ovat minun tavoin kokeneet jonkinlaisen romahduksen, oli heillä sitten systeeminsä tai ei. Ajattelen sellaisia maalareita kuin Tor Arne ja Juhana Blomstedt sekä äskettäin kuollut Timo Aalto. Timo säilytti koko elämänsä ajan ne näkemykset, joita hänellä oli 17-18-vuotiaana, jolloin tapasin hänet ensimmäisen kerran. Hänen maalauksensa olivat tiukan modernistisia, mutta hiljaisuus lisääntyi niissä niin, että lopulta mitään sommitelmaa ei juuri ollut jäljellä, maalaukset olivat vain jonkinlaista atmosfääriä, ne haihtuivat. Minulla on hyvin elävä suhde kaikkiin kolmeen (taiteilijaan).
Onko tämä kokemus järjestelmän hajoamisesta tyypillistä sinun ikäpolvellesi vai onko kysymyksessä poikkeus?
En usko, että kyse on ikäpolven kokemuksesta. Kolme neljä yksilöä ovat kokeneet ehkä toivottomaksi luoda itselleen järjestelmän, mutta ponnistelevat silti, ja jatkavat maalaamista. Ja sitten on paradoksi, Matti Kujasalo, jonka järjestelmän peruskiviä on sattuma, mutta hänen työnsä ovat olleet kuluneiden 25 vuoden ajan täysin homogeenisia...
Mitä Italia merkitsee sinulle?
Skandinaviassa on niin ikävää talvella, niin pimeää ja niin masentavaa. Ja täällä .. , täällä on kaunista! On niin monenlaista kauneutta. Katso vaikka edessämme olevaa oliivilehtoa: se on fantastinen!
Olisiko kauneus tehnyt sinuun yhtä suuren vaikutuksen 20-30 vuotta sitten?
Luulen kyllä tulleeni herkemmäksi sen suhteen. Olen tehnyt lyhyitä vierailuja Italiaan 1960-luvulta lähtien niin ettei siinä ole mitään uutta, mutta olin tuolloin luultavasti kiinnostuneempi Amerikasta, urbaaneista paikoista. Pariisissa kävin usein 60- ja 70-luvuilla. 70-luvun Lontoo oli esimakua New Yorkista.
Mikä sinua urbaaniudessa kiehtoi?
Kai se oli taide, mahdollisuus nähdä, mitä oli menossa, ja tietysti se, mitä oli tehty aikaisemmin; olin yksinkertaisesti kiinnostuneempi erilaisista ilmiöistä kuin nykyään. Ehkä suhtauduin laveammin todellisuuteen. Uuden näkee parhaiten suurissa kaupungeissa. New York oli muodikas paikka, ja Manhattan maailman napa.
Onko New York menettänyt merkityksensä, vai onko sinun näkökulmasi muuttunut?
En tiedä. Minua New York ei kiinnosta enää samalla tavalla. Viimeisen käyntini jälkeen 1990-luvulla minulla ei ole ollut suurempaa tarvetta matkustaa sinne,
sillä minusta se, mitä siellä tehdään, ja varsinkin se, mitä gallerioissa näytetään, ei ole kiinnostavaa. En nyt kerskaile enkä teeskentele, mutta olin viime talvena Roomassa, enkä käynyt yhdessäkään galleriassa mutta kylläkin useissa kirkoissa, museoissa ja muistomerkeillä. Olen jotenkin kadottanut kosketuksen ajankohtaiseen taiteeseen.
Mutta tiivistit suhdettasi klassiseen taiteeseen?
Kyllä!
Osaisitko määritellä, mikä on taiteilijan tehtävä?
En. Epäonnistuin surkeasti yrittäessäni tehdä sitä 70-luvulla.
Miksi sinun piti määritellä se silloin? Senkö vuoksi, että opetit, vai vaativatko poliitikot sitä, vai oliko sinulla itselläsi tarve tehdä se?
Kaiken kolmen vuoksi. Monet taiteilijat tuntevat epävarmuutta: Miksi minä
olen olemassa? Mitä minä teen? Onko kyseessä vain itsekäs toiminta, vailla merkitystä yhteiskunnassa? - vaikka joskus saammekin tukea yhteiskunnalta. Niin että asialle täytyy löytyä jonkinlainen oikeutus. Se oli yksi syy. Noihin aikoihin taiteilijaliitot olivat hyvin aktiivisia ja yritimme saada poliitikot tukemaan kulttuuria. Lisäksi opettaminen, luonnollisesti: kun opetat, esität mielipiteitäsi oppilaille, käyttäen joskus jopa samoja perusteluita kuin poliitikoille.
Muistatko käyttöke lpoisimman vastauksesi kun sinulta kysyttiin sitä 70-luvulla?
Mikä se olisi voinut olla..: "tehdä arjesta rikkaampi ja monipuolisempi", ehkä, ja että taiteilijan pitäisi avata ihmisten silmiä näkemään esimerkiksi ympäristönsä laadun hyvät ja huonot puolet, sellaisesta puhuttiin paljon.
Oliko se ihan väärin?
Ei. Se tuntuu ihan hyvältä, ja minä olin lähellä vasemmistopiirejä ja tein heidän kanssaan yhteistyötä. Näin sosialismin romahtamisen jälkeen en voi sanoa,
että perusajatus olisi ollut väärä... En kadu mitään.
Olitko poliittisesti aktiivinen, aktivisti?
Olin ammattipoliittisesti aktiivinen. Tein Taiteilijaseurassa vuodesta 1970 vuoteen 1980 Suomen kulttuurivaihdon puitteissa ulkomaille suomalaisen taiteen näyttelyitä, monet niistä sosialistisiin maihin - vaikka minua pidettiinkin melko epäluotettavana persoonana eikä minua lähetetty joka paikkaan - en käynyt koskaan esimerkiksi Itä-Saksassa, en ollut ehkä riittävän puoluesidonnainen.
Jos olisit tänään aloitteleva taiteilija, mitä luulisi! tekeväsi?
Herra tietää... sitä en ole koskaan ajatellut. Tiedät, että minusta tuli taiteilija, koska pidin maalaamisesta... se oli minulle jonkinlaista itsekorostusta. Kaverit tekivät eri asioita, jotkut olivat hyviä tenniksenpelaajia, toiset hienoja muusikoita, purjehtijoita, urheilijoita yleensä, ja sitten olin minä, jolla ei ollut mitään mainittavaa esitettävää, ja tartuin maalaamisen herättämään tunteeseen - joten saattaisin yrittää maalata jos olisin nyt aloitteleva taiteilija.
Asiat eivät ole siis juuri muuttuneet?
Eivät ole.
Mitä vapaus sinulle merkitsee: koska tunnet itsesi vapaaksi?
Jaa, se mitä teen... on enemmän tai vähemmän tietoista osoitusta siitä, että teen mitä haluan, tai luulen tekeväni mitä haluan... ja se taitaa olla jonkinlaista pyrkimystä vapauteen...
Mitä uskonto merkitsee sinulle?
En ole uskonnollinen.
Uskotko mihinkään, kuuluu seuraava kysymys?
Sana uskonto johtaa nopeasti kristillisyyteen, kasvoimme sen mukana, ja tunnen usein vaistomaista ja välitöntä ärtymystä siihen liittyvää kohtaan.
Mutta hakeudut kuitenkin näihin italialaisiin kirkkoihin!
(nauraa) Niin teen, ja olen aivan otettu... minulla on uskovia ystäviä - katolilaisia esimerkiksi - ja siinä suhteessa pidän heitä ihmeellisen käsittämättöminä.
Mutta johonkin sinun pitää kuitenkin uskoa... täytyyhän sinulla olla joku arvomaailma ? Jotakin, johon tukeudut kuvia tehdessäsi... ?
Kyllä on, mutta tuo sana, verbi: uskoa, minulla on varmaan jonkinlainen pysyvä ristiriita sen kanssa. Otetaan esimerkiksi ilmaisu: "Uskon itseeni taiteilijana". Se on vanha sanonta, joka liittyy tavallaan koulutukseemme, meidän täytyy uskoa siihen, mitä me teemme. Minä sanon mieluummin: epäilen ja asetan kyseenalaiseksi, sillä minulla ei ole uskoa sillä tavalla - mutta samalla
siinä on jotain, ehkä toivoa jostakin - kyse on siitä pyrkimyksestä vapauteen.
Katsoimme eilen yhtä rauniomaalaustasi, jossa oli heleän vihreä taivas. Kuinka valitset värin maalaukseesi, ja hallitsevan värin?
Tässä tapauksessa taivaasta tuli vihreä, koska ne rauniot olivat aika lailla mustavalkoisesti sävytettyjä. Halusin saada jotakin vahvaa piirrettyjen raunioiden vastakohdaksi. Minulla on kasoittain värejä, minusta on kiva käydä värikaupoissa ja ostaa ennen kokeilemattomia sävyjä. Halusin kokeilla tätä kadmiuminvihreää, ja se näyttää minusta aivan hirveältä, mutta samalla se on kyllä aika vahva, enkä sen vuoksi ole poistanut sitä vaan olen lisännyt tuonne ylös tummanvihreää niin että se vielä korostaa tuota liioiteltua kauheutta. Myönnän, että se on kamala, mutta se myös kiehtoo minua, ja yritän jollakin tavalla säilyttää tuon vihreyden käsittelemällä muita osia.
Mitä hyvä maku sinun mielestäsi on?
Sitä varmaan on, mutta käsite on aina herättänyt minussa epäilyä, sillä jos ryhtyy maalaamaan hyvän maun mukaisesti, taitaa tuloksena olla erittäin ikäviä maalauksia. Vimuilimme hyvän maun käsitteelle opiskellessamme akatemiassa. Hyvä maku oli suomalaista muotoilua: Tapio Wirkkala, Timo Sarpaneva, se vasta oli hienoa...
Onko sinun suhteesi taidehistoriaan muuttunut vuosien varrella?
Näkökulmani on muuttunut. Aikaisemmin välitin enemmän nyky taiteesta tai suhteellisen uudesta taiteesta. Nykyään minua on alkanut yhä enenevässä määrin kiinnostaa Italian taide 1200-luvulla ja siitä eteenpäin, siis myös barokki ja jossain määrin 1700-luvun taide, etenkin Tiepolo. Siinä mielessä suhtautumiseni on muuttunut. Aikalaistaiteilijoita kohtaan tuntemani uteliaisuus suuntautuu nyt renessanssitaiteilijoihin. Tunnen kuitenkin edelleen suurta kiinnostusta esimerkiksi Arte Poveraa kohtaan. Historiallista perspektiiviä hyödyntävä Kounellis on erityisen kiinnostava, yhden esimerkin mainitakseni.
Ostan jatkuvasti Richteriä käsitteleviä kirjoja, kaiken mitä saan käsiini, nähdäkseni muuttuuko hän ja kuinka - vaikka Gerhard Richter ärsyttää minua suunnattomasti.
Miksi?
Hänen metodinsa on niin idioottimainen: ensin hän maalaa jotakin, ja sitten hän 'söhrimällä' mitätöi sen. Hän on metodin vanki. Niin kuin monet toisen maailmansodan jälkeiset taiteilijat ovat. Piti keksiä metodi ja pitäytyä siinä sataprosenttisesti. Ja tässä vapaus tai sen puute astuu mukaan kuvioihin: metodi on ikään kuin merkki siitä, ettei maalaus ole minun, minä en voi näpelöidä sitä, tapahtuupa mitä hyvänsä, metodia täytyy ehdottomasti kunnioittaa. Tästä ärsyynnyin tehdessäni sattumanvaraisia töitäni 90-luvun alussa.
Onko olemassa mitään teoreettista näkökulmaa, joka olisi tehnyt sinuun todella syvän ja pysyvän vaikutuksen?
Muistatko Matissen joskus 1907-1908 kirjoittaman esseen Notes d'un peintre?
En.
Siinä hän kuvaa omaa työskentelyään, kuinka hän maalaa joitakin väriläikkiä, tarkastelee niiden suhteita, jne. Hän ei ole kuitenkaan muodollinen puhuessaan siitä, miksi hän maalaa. Hän sanoo ilmaisevansa elämäntunnetta, mutta myös sen, että 'taiteen pitäisi olla kuin hyvä lepotuoli' - muistatko sen? Jos on olemassa joku teoreettinen teksti, josta minä pidän, niin se on tämä, vaikka se on ennemminkin omaelämänkerta. Muistan häneltä myös toisen tekstin, jossa hän jollain tavalla puolustautuu, saatuaan juuri valmiiksi Veneen kappelin...
Se on siis paljon myöhäisempi!
Kyllä, lähes viisikymmentä vuotta myöhäisempi. Eräällä viimeisimmistä käynneistään Pariisissa hän menee Notre Dameen ja tuumailee, että lasimaalaukset ovat todella suurenmoisia, samoin kuin koko kirkko, ja ympäristö - ja sitten hän toteaa tähän tapaan: 'Minun pikku kappelini etelässä on kukka Notre Dameen verrattuna; mutta se on KUKKA.' Se ei taida olla teoria, mutta siinä on jotain, mihin palaan usein sellaisina aikoina kun tarvitsen ehkä vähän apua tai rohkaisua...
Hienoa! Kyseessä on kuitenkin maalari, joka kahdessa eri tilanteessa on käyttänyt sanoja työnsä kuvailuun. Ajattelin kuitenkin lähinnä sitä, että onko olemassa mitään teoreetikon muotoilemaa taideteoriaa, sellaista henkilöä, johon et voi samaistua taiteilijatoverina vaan joku muu?
En ole koskaan pystynyt samaistumaan teorioihin, joita ovat kehitelleet jotkut
muut kuin taiteilijat, paitsi ehkä... muistatko, että Stravinsky kirjoitti Musiikin poetiikan, joka julkaistiin aikoja sitten?
En ole lukenut sitä.
Ok, mutta se on olemassa, ja sen kirjoitti joku joka ei ollut maalari...
Hän oli kuitenkin säveltäjä!
Mutta hän ei ole maalari, hän ei ole kuvanveistäjä, eikä hän ole visuaalinen taiteilija! En voi ajatella ketään muuta hänen lisäkseen ainakaan tällä hetkellä. Epäiletkö, että salaan sinulta jotakin?
En, olen vain utelias. Nykyään on paljon enemmän taiteilijoita kuin silloin kun
sinä aloitit. Taidekasvatus on räjähtänyt, kursseja järjestetään kuraattoreille, kursseja taiteen eri näkökulmista, ja taidetta teoretisoidaan niin paljon, ettei sitä minun nähdäkseni voi verratakaan siihen,
millaista oli, kun aloitit maalaamisen.
Ei voi, olet aivan oikeassa.
Yritän selvittää, oletko missään vaiheessa virittynyt mihinkään, mitä taiteesta on sanottu, omasta taiteestasi ja tovereidesi taiteesta - onko mikään siitä, minkä joku muu kuin toinen taiteilija on sanonut, ollut totta?
En muista mitään sellaista (nauraa).
Mikä taiteen merkitys on kulttuurissa?
Voiko olla mitään kulttuuria ilman taidetta? Kulttuuri on taidetta.
Ihmisen lähellä on aina taide?
Niin minä uskon, mutta kun me nyt istumme täällä todellisessa kulttuurimaisemassa, ja ihmiset, jotka ovat muokanneet tämän maiseman, eivät olleet lainkaan taiteilijoita, vaan maanviljelijöitä, viinitarhureita ja oliivinviljelijöitä - siinä valossa minun mahtipontinen kannanottoni taiteesta kulttuurina vaikuttaa aika rajoittuneelta.
Mikä taiteen merkitys on tulevaisuudessa?
Sama kuin tänään.
Ja se on?
Lainaan mielelläni Elmer Diktoniuksen aforismia: "Taide syventää hetkiä."
Ja uskon sen olevan totta, sillä taiteella on kyky pysäyttää jollain tavalla aika. Me havaitsemme ehkä rikkaammin ne 60 sekuntia joista minuutti koostuu.
Mikä on sinun mielestäsi taiteen suhde tieteeseen?
En tiedä siitä mitään, mutta tapaan täällä joskus tieteentekijöitä - antiikin ja keskiajan tutkijoita - ja tunnen usein heihin suurempaa hengenheimolaisuutta kuin moniin taiteilijatovereihini. Minulla on nuori ystävä, joka kirjoittaa tutkimusta roomalaisesta oikeudesta, mikä on hyvin kaukana maalaamisesta, mutta me kuitenkin ymmärrämme jotenkin toisiamme ja voimme keskustella asioista, jotka eivät liity maalaamiseen tai hänen tutkimukseensa. Tavoitamme todellisuuden tavalla, josta todella nautin kohdatessani hänet. Tutustuin sekä häneen että muihin täällä Italiassa esimerkiksi Suomen Rooman instituutissa, missä olen asunut. Se on minun kokemukseni tieteestä ja taiteesta, ja voisin tässä sanoa, että Diktoniuksen määritelmä tulee merkityksellisemmäksi. Nämä ihmiset tarjoavat minulle voimakkaan kokemuksen kertoessaan tekemisestään. Muutama lause panee minut yhtäkkiä näkemään kaiken paljon täydempänä, rikkaampana... Olen todella kiitollinen että tutustuin heihin.
Taidelaitoksissa työskentelevät tekevät nykyään paljon työtä saadakseen taiteelliselle työskentelylle saman aseman kuin tieteelle.
Kyllä. Jossakin alkoi vain mennä väärin, sillä en voi olla ajattelematta näitä monia väitöskirjoja. Minä näen sen niin, että taiteilijat ovat alkaneet paljastaa uskonpuutetta välineeseensä, siihen alaan, millä he työskentelevät. Yrittäessään toimia tiedemiesten tavalla he toimivat mielestäni väärin.
Miksi?
Tehkäämme kömpelö vertailu: jos tiedemies yrittäisi toimia maisemamaalarina,
hän epäonnistuisi täysin. Se ei istuisi hänen tieteenalaansa. Samaa koskee 'tutkimusta' tekevää ja kirjoittavaa taiteilijaa, he paljastavat yksinkertaisesti alemmuuskompleksinsa. Minusta taiteilijoilla pitää olla jonkin verran itseluottamusta eikä leikkiä tieteentekijää kirjoittelemalla väitöskirjoja. Sanoin kerran yhdelle tällaiselle nuorelle väitöskirjan tekijälle, että se mitä te minun mielestäni teette, on täyttä paskaa, enkä ymmärrä sitä ollenkaan, mutta sinun tehtäväsi on nyt osoittaa asia päinvastaiseksi. Mutta sen sijaan että hän olisi osoittanut minun olleen väärässä, hän kääntyi kannoillaan ja poistui. Toivottavasti hän tekee sen joskus toiste...
Ja menin myös yhteen väitöstilaisuuteen - joka oli täysi farssi, kuin opiskelijateatterin esittämä näytelmä.
Olet suomalainen, jolla on venäläiset juuret, ja ruotsi sattui olemaan lapsuutesi valtakieli. Käytät useita kieliä. Onko se vaikuttanut taiteelliseen toimintaasi?
Luulen niin. Jo nuorena minulla oli fantastinen unelma skandinaavisesta yhteisöstä - pyrin aktiivisesti hankkimaan suhteita ulkomaille jo varhain...
Skandinaavista idealismia?
En voi kieltää ettenkö olisi hyötynyt siitä. Ehkä enemmän kuin monet muut maanmieheni. Jo urani alussa minulla oli kontakteja ruotsalaisiin taiteilijoihin ja myöhemmin muihin pohjoismaisiin taiteilijoihin. Siitä asiat lähtivät kehittymään.
Matkustelit paljon ja työskentelit säännöllisin välein ulkomailla, joskus pitkiäkin jaksoja.
Kyllä, jotkut ovat tehneet sitä vieläkin enemmän, mutta kaikki eivät ole ehkä pyrkineet yhtä aktiivisesti mukaan paikallisiin kuvioihin kuin minä. Tämä nykyinen on poikkeuksellista, minulla ei ole mitään yhteyksiä italialaisiin taiteilijoihin eikä minulla ole siihen mitään tarvettakaan.
Ja kun olit nuorempi, mitä silloin hait?
Etsin yksinkertaisesti sitä kokemusta, jota noilla ihmisillä oli, halusin oppia, halusin ymmärtää heidän tekemistään. Olen tavannut Henry Mooren, Sir Henry Mooren... Minusta se oli erittäin hauskaa, sillä hän oli pieni, oikea tonttu, ja minusta tuntui, että hänellä oli peräpukamia, koska hän istuessaan pomppi ylös alas. Hän oli hyvin itsekeskeinen.
Yksi ihmeellisimmistä kokemuksistani on teenjuonti hänen seurassaan hänen kotonaan Bishop's Stortfordissa. Minulle oli varattu 45 minuuttia ja sen hän kertoi alkajaisiksi. Se oli hienoa! En edes muista mistä hän puhui, mutta siinä oli joka tapauksessa jotain tarttuvaa... Niihin aikoihin pidin häntä erinomaisena kuvanveistäjänä, mutta en Ole varma, ajattelenko enää niin.
Puhuit aiemmin uusista maalauksistasi, siitä, kuinka ne ovat keskenään erilaisia ja kuinka silti tavoitat kokonaisuuden, synteesin, jokaisessa. Mitä tarkoitat?
En ole vielä päässyt siihen, mutta minulla on tunne, että näin tapahtuu. Vaikka ne ovat keskenään hyvin erilaisia, tällaisessa maalauksessa on jotakin... sitä voi kutsua virraksi tai virtaukseksi, ja uskon voivani viimeistellä nämä maalaukset ilman suurempia katastrofeja.
Pitääkö paikkansa, että aloittaessasi tällaisen maalauksen, et tiedä, millainen siitä tulee, se on kokeellinen prosessi, joka voi johtaa monenlaisiin tuloksiin?
Kyllä. Minulla ei ole minkäänlaista aavistusta mistään, on vain piirustus,
joka perustuu useimmiten valokuviin, se on ainoa runko. Alussa saattaa olla joku heikko väri suunnitelma, mutta siihen tulee työn edetessä suuria muutoksia.
Onko mahdollista, että jonakin päivänä palaisit uudestaan ei-esittävään maalaamiseen?
Tunnen usein heikkoa vetoa siihen suuntaan, mutta se on kuitenkin niin heikkoa, että en tiedä, tulenko tekemään niin lähiaikoina, tai koskaan... Mutta mahdollista se kyllä on.
Minusta näyttää siltä, että kun aloitit nykyisen työskentelysi muutama vuosi sitten, aloitit taas alusta. Ja olet siitä lähtien ollut maalaamisen perustavanlaatuisten mahdollisuuksien oppimisprosessissa.
Tuo pitää varmaankin paikkansa. Ja kyseessä on jonkinlainen paluu, koska jossain vaiheessa tunsin, että maalaamiseni oli muuttunut hermeettiseksi, siitä puuttui se vapaus, joka minulla oli aloittaessani. Tuo vapauden tunne on palannut näiden uusien töiden mukana. En tunne enää olevani lahkolainen...
Siltäkö sinusta tuntui aikaisemmin?
Kyllä siitä tuli... etenkin mitä tulee niihin 80-luvun maalauksiin, joita kutsuttiin shaped canvasseseiksi. Suorakaiteesta ja neliöstä tuli minulle ansa. Kunnioitin liikaa noita perusmuotoja. Minua kiinnosti minimalismi, mutta se alkoi tuntua pakkopaidalta.
Se oli 80-luvun alussa... mutta jatkoit vielä 10-15 vuotta erilaisia yrityksiä muunne lla pakkopaitaa?
Jos katsotaan, mitä tein sinä aikana, niin se oli hidasta prosessia: ensin otin mukaan diagonaalin, sitten hajotin kuvapinnan pieniksi neliöksi sellaisissa maalauksissa kuin Katharine ja Paradise View. Sitten seurasi jakso, jolloin valutin väriä ja heittelin neliöitä olan yli ja hyödynsin sattumaa eri tavoin. Vastustin neliön ja suorakaiteen ankaruutta. Ja samalla tavalla koen tämän nykyisen aiheeni, sillä on anarkistinen suhde peruspintaan. Jollain tavalla kyse on edelleenkin samasta yksityisestä ja henkilökohtaisesta vallankumouksesta.
Olet vaihtanut järjestelmän puitteissa toimineen sattuman täydelliseen avoimuuteen inspiraatiota kohtaan.
Täsmälleen. Niin sen voi sanoa.
Mutta tuntuuko vapaus joskus liian suurelta?
Kyllä, se on ongelmallista. Se vetää niin moneen suuntaan.
Joskus pidän uusia maalauksiasi vähän epämääräisinä: voi tehdä niin, tai voi tehdä näin, tai noin, eikä sittenkään oikein tiedä, mikä olisi paras?
Minun kokemukseni taidehistoriasta on, että käytännöllisesti katsoen kaikki on mahdollista.
Mikä sitten ratkaisee sen, mikä jää - taidehistoriaan?
Minusta se paikka, mikä maalaukselle on nykyään annettu, on aivan liian rajoitettu. Ajattelen silloin sellaisia maalareita joista olemme keskustelleet, Richter, mutta on myös eräs ruotsalainen maalari, Torsten, mikä hänen nimensä nyt onkaan?
Andersson?
Ei, kyllä - hän myöskin. On jotenkin niin kapeaa, että mies vuoden toisensa jälkeen maalaa figuuria, joka on asetettu valkoista taustaa vasten. Jaa, hän on kyllä hyvä esimerkki, hänellä on aina sama koko, se hänellä on ollut jo monta vuotta. Sitten hän maalaa klimpin, joka nousee maalauksen alareunasta. Joskus se on punainen, joskus sininen ja joskus keltainen. Sitten hän kirjoittaa siihen "skulptur" tai "staty" tai jotain yhtä lyhyttä.
Nyt ne näyttävät vähän jazzahtavammilta, huomasin sen yhdestä luettelosta, mutta vaikka hän on sekä johdonmukainen että ihailtava, hän on silti minun mielestäni
oman johdonmukaisuutensa vanki.
Hänen maalauksistaan tulee toiston toistoa. Voin kunnioittaa johdonmukaisuutta, ja arvostan monia asioita Torsten Anderssonissa, mutta hänen maalauksiaan en voi pitää merkittävinä maalauksina.
Koska vallitseva vaikutelma on vankeus, ei vapaus?
Aivan oikein! Ja sama koskee sitä toista ruotsalaista maalaria, joka on paljon nuorempi, mutta sinua vähän vanhempi, häntä joka osaa kreikkaa: Håkan Rehnberg. Hänen maalauksensa ovat kauniita, uskomattoman kauniita, ja minä pidän
niistä todella, mutta kun katson niitä, ihmettelen aina: kuinka hän osaa hillitä itsensä? Miksi hän pysähtyy, miksei hän maalaa lisää? Takana pitää olla tukahdutettu vimma - hän tekee kauniin eleen ja sitten hänellä on...
...tuhat mahdollisuutta jatkaa elettä mutta luopuu siitä.
Niin, josta hän luopuu! Hän poistuu, sulkee oven ja menee kotiin. Maalausprosessi ei ole voinut viedä kuin korkeintaan puoli tuntia.
Mutta jokaiseen maalausprosessiin kuuluu, että taiteilija tietyssä vaiheessa päättää lopettaa, ja Håkan tekee sen aikaisemmin kuin sinä. Sinäkin päätät lopettaa tietyssä vaiheessa.
Niin teen, mutta olen siinä vaiheessa levittänyt pintaan helvetin paljon tavaraa, ja uskon palanneeni siihen, mikä on yksinkertaisesti ensisijaista maalaamisen tarvetta. Melkein kuin lapsena. Jotakin tapahtuu kun maalaa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, millaiselta maalaukseni tulee näyttämään! Paitsi että sen lähtökohtana tulee luultavasti olemaan kreikkalainen raunio Etelä-Italiassa, ehkä... siinä on muistumia Philip Gustonilta, mutta joskus jopa de Chiricokin saattaa häämöttää.
Guston rakasti de Chiricoa!
Tiedän. Se selvisi minulle viime keväänä. Sain Gustonin näyttelyn luettelon Tatesta tai missä se nyt olikaan. Hän oli kirjoittanut luettelon niistä taiteilijoista, jotka olivat hyviä hänen mielestään, ja de Chirico oli kärkijoukossa.
De Chirico halveksi ajatusta teosten yhtenäisestä tuotannosta. Hänen vastaväitteillään ei ole mitään rajoja. Hän vetää tuolin alta kaikilta niiltä, joiden mielestä taiteilijan pitää pysyä hissukseen omassa lokerossaan - niin että he voivat itse kontrolloida eri taiteenlajien arvostelua ja yhdistämistä.
Sehän on aivan yksinkertaista; hän sallii itsensä maalaavan juuri niin kuin hän haluaa! Minä olen saanut klassisen koulutuksen, ja silloin piti välttää ääriviivoja sun muuta, ja siitä de Chirico vähät välittää - hän rakastaa piirtää muodot esiin erottuvilla ääriviivoilla, ne eivät kuitenkaan ole yhtä paksuja kuin minulla nykyään.
Hän "värittää" kuvansa minun mielestäni joskus hyvin merkillisellä tavalla,
mikä on myös ihailtavaa, varsinkin jos ajatellaan sitä aikaa kun hän teki sen. Impressionistisen väri vallankumouksen on täytynyt olla tuolloin hyvin dominoiva.
Voiko sen rinnastaa vallankumoukseen sinun maalaamisessasi, minusta nimittäin voi, ja Italiaan? Enkä ajattele ainoastaan de Chiricoa vaan Italiaa kokonaisuutena, joka on kaoottinen ja suhtautuu suurpiirteisesti kulttuuriperintöönsä, mikä johtuu siitä, että sitä on niin paljon eikä siihen jakseta enää suhtautua niin juhlavasti. Samaan aikaan on kaikkea, eikä sillä ole niin suurta merkitystä, onko joku talo 500 vuotta vanha tai uusi.
En ole koskaan ajatellut asiaa tuolta kannalta, mutta kun sanot sen, se tuntuu tutulta - viihdyn ehkä sen takia niin hyvin täällä. Kun tulee Roomaan, joka on 2500 tai 3000 vuotta nykypäivää, kaikki on olemassa yhtäaikaisesti ja raunioitunut samanaikaisesti. Joku tässä on varmaankin vaikuttanut minuun henkisesti, tai oli ehkä jo se syy, mikä veti minut tänne...
Vastakohtana Suomelle... suomenkielinen kulttuuri alkoi muotoutua itsenäisenä noin 150-200 vuotta sitten.
Suurin piirtein kyllä.
...eikä ole sen vuoksi ehtinyt kehittää ristiriitaisuuksia - ja samanaikaisesti sinä olet saanut voimakkaita vaikutteita amerikkalaisesta taidekulttuurista.
Sitä leimaa myös eräänlainen suoraviivaisuus, yhtä asiaa seuraa toinen ja kaikki liittyy järjestelmällisesti yhteen.
Sen koin amerikkalaisessa taiteessa, kiihkeän ja pitkään kestäneen rakastumisen jälkeen aloin pitää sitä aika, en halua sanoa ikävänä, mutta sitä sanaa minun täytyy kuitenkin käyttää. Näin kauan sitten elokuvan jonka nimi oli Me and the Colonel pääosissa Curd Jürgens ja Danny Kaye. Nämä kaksi olivat joutuneet jollakin tavalla vaikeuksiin miehitetyssä Ranskassa.
Danny Kaye oli juutalainen mutta en tiedä, mistä Curd Jürgens tuli. Hän oli tyypillinen upseeri ja sanoi aina: "For a true man there is only one possibility". Silloin Danny Kaye nosti sormensa ja sanoi: "There are always at least two possibilities". Ja tämä jotenkin puuttuu amerikkalaisesta taiteesta, siellä ajaudutaan yhdelle raiteelle. Erinomainen esimerkki sekä hyvässä että pahassa on Robert Ryman, joka on oikeastaan erittäin hieno maalari. Mutta vaikka ihailen häntä suuresti, minusta on aina tuntunut: kuinka helvetissä hän on pitkän maalarinuransa aikana voinut vastustaa kiusausta vetää sininen viiva poikittain valkoisen maalauksensa päälle, tai punaisen, tai mitä hyvänsä. Löytyykö Italiasta tätä puritanismia? Täällä on ristiriitoja.
Puhuimme aikaisemmin uskosta ja vakaumuksesta. Kysyin, että uskotko mihinkään.
Ja minun vastaukseni oli, että minun on hyvin vaikea uskoa mihinkään, ja että minun täytyy saada epäröidä, ja epäröin lähes kaikkea. Haluaisin täsmentää tätä, tätä oikeutta ristiriitoihin. Minun tapauksessani kysymys ei ole tiedostamattomasta suunnittelemattomuudesta vaan päinvastoin hyvin tietoisesta suunnittelemattomuudesta - ja ne ovat kaksi hyvin eri asiaa.
Minä koen sinut melkein pelottavan vilpittömäksi. Uusimmissa maalauksissasi annat itsesi näkyä kokonaan ilman turvaverkkoja, vapaasta tahdostasi!
Voin kuulostaa tärkeilevältä, mutta mielestäni on tärkeää olla mahdollisimman rehellinen. Jos minä, hyvin epävarmana ihmisenä suhteessani maailmaan,
yrittäisin rakentaa jonkinlaista ehdotonta ihannemaailmaa, päätyisin täydelliseen konfliktiin peruskokemukseni kanssa.
Sen, että joka kerta kun olen kokenut järjestelmän tai tehnyt sellaisen itse,
niin jostakin sisääntuleva todellisuus kaataa sen. Jos minä loisin nyt uudestaan jonkun sellaisen järjestelmän, valehtelisin itselleni. Olisin rakentanut sen hyvin löysälle pohjalle. Nyt peilaan todellisuutta niillä signaaleilla jotka lähetän maalausten muodossa.
Jan Svenungsson